Maaritin tarina

En kyllä ymmärrä, miten hän sen tekee, mutta miniäni avulla virtsankarkailu ei ole enää niin iso juttu kuin alussa. Nyt sen kanssa jo pärjätään.

Tyttäreni huusi, että mummo on jäänyt jumiin vessaan. Anoppini Pauliina on asunut meillä lonkan murtumisesta saakka. Olemme monista asioista eri mieltä, mutta tulemme toimeen keskenämme. Tietenkään hän ei ollut lukkiutunut vessaa tehdäkseen siitä numeroa.

Kysyessäni oven läpi, hän vastasi: “Eikö tässä talossa saa missään olla yksin?” Vasta silloin huomasin istuintyynyn hävinneen hänen mielituolistaan ja arvasin, että hänelle on käynyt ‘vahinko’.

Olen lukenut virtsankarkailusta lehdistä ja Internetistä ja tiedän, että joka neljäs nainen kärsii siitä jossakin elämänsä vaiheessa. Heistä noin joka kymmenes – siis aika moni –tarvitsee päivittäin toisten apua vaivaansa.

Lääkärini vahvisti, että kyseessä on erittäin yleinen ilmiö. Kun kerroin, ettei anoppini ollut maininnut vaivasta lääkärilleen, oma lääkärini sanoi, että vain alle puolet virtsankarkailusta kärsivistä kertoo asiasta, joten vaiva jää usein hoitamatta.

Pauliina on hyvin itsenäinen, eikä omista vaivoista kertominen ollut helppoa. Kun sama tapahtui uudelleen, otin asian puheeksi. Hän oli erittäin nolostunut, että olin huomannut tämän. Yritin vakuutella, ettei siinä ollut mitään hävettävää. Annoin tilanteen hieman rauhoittua ennen kuin vein hänet lääkärille.

Sitten asiat lähtivät etenemään. Pidimme huolen, että vessa oli aina hänen käytettävissään ja valitsimme sopivan kokoiset hajuja neutraloivat suojat. Muutaman kuukauden päästä hänestä tuli pyörätuolipotilas. Yhtäkkiä huomasin olevani omaishoitaja. Tilanne oli uusi meille molemmille.

Lisääntyneet intiimit toiminnot päivittäisissä pesuissa ja vessakäynneissä olivat haaste – etenkin anopilleni. Jos olisin hänen tyttärensä, tilanne ehkä olisi ollut helpompi, onhan kyseessä hyvin herkkä asia. Mieheni auttoi, mutta hän käytti töissä käyntiä ja sukupuoltaan verukkeena välttääkseen intiimit tilanteet.

Tärkeintä oli saada välttämättömät toimet hoidettua hienovaraisesti niin Pauliinan kuin itsenikin kannalta. Yrityksen ja erehdyksen kautta opimme käyttämään päiväsaikaan inkontinenssisuojia, jotka voi vaihtaa päällyshousuja kokonaan riisumatta ja öisin sivulta avattavia vaippahousuja, jotka olivat aamuisin siististi ja nopeasti poistettavissa.

Hälventääkseni mieheni arkailua annoin hänen harjoitella minulla. Minun saamisessa vessaan ja WC-istuimelle oli jo aikamoinen työ, mutta kun patistin häntä puhdistamaan itseni asioinnin jälkeen, kokeilu loppui siihen. Olemme olleet naimisissa kolmenkymmentä vuotta, mutta ajatus alapääni pyyhkimisestä oli hänelle ylivoimaista.

Tämä sai kuitenkin hänet ymmärtävämään, että autoin hänen äitiään tällä tavoin päivittäin ja että tarvitsin silloin tällöin tauon päivittäisiin rutiineihin. Muussa tapauksessa sietokykyni rajat tulisivat pian vastaan.

Ei hän vieläkään ole osallistunut vessassa asiointeihin, mutta on vanhimpien lasten kanssa ottanut vastuulleen lisää taloustöitä ja huoletii parina iltana viikossa ruoanlaitosta. Viikossa minulla on yksi vapaa iltapäivä, jolloin käyn kävelyllä, tapaan ystävättäriäni tai käyn vain shoppailemassa. Jouduimme tähän tilanteeseen tahtomattamme, mutta opettelemme selviytymään siitä koko perheen voimin.