Kärsinkö minä muka virtsankarkailusta? En varmasti! Sehän on vain vanhojen naisten ja sairaiden ongelma. Minun pitäisi vain olla kärsivällinen. Kiellänkö ongelman olemassaolon? Minkä ongelman?
Muistan, kun se tapahtui ensimmäisen kerran: se oli erään julkaisijan viinanhuuruisen lounaan tauolla. Luulin, että olin jo valmis ja vedin sepalukseni kiinni. Tunsin märkää valuvan alas jalkaani pitkin. Mahtavaa.
Ajattelin, että kyseessä oli vain yksittäinen vahinko. Ei syytä paniikkiin. Mutta sitten se tapahtui uudelleen... ja uudelleen ja... Kokeilin tunkea paperipyyhkeitä housuihini, mutta kerran ne tippuivat lahkeestani taksijonossa. En edes viitsi kertoa siitä sen enempää. En millään meinannut myöntää ongelmaa.
Eräänä päivänä kuitenkin pelasin lautapeliä tyttäreni Katin kanssa. Nauroimme ja nautimme pelistä. Sitten tunsin jotain outoa.
"Mikä tuo haju on?" Kati huusi. Miltei kuolin siltä seisomalta. Kati itse oli juuri vasta päässyt vaipoista.
"Se oli kani" , sanoin nopeasti improvisoiden. "Katso, se juoksi ulos puutarhaan!"
Kati lähti mielikuvituskanin perään, kun minä taas nousin ylös sohvalta ja huomasin ison tumman tahran. Sillä hetkellä päätin, että nyt loppui ongelman kieltäminen. Paitsi kanin suhteen.
Vaimoni Karita suhtautui asiaan hienosti. Ilmeisesti ystäväpariskunnallamme oli ollut samanlaisia kokemuksia viime aikoina. Henri ja Jutta olivat istuneet sohvallamme vasta viime viikolla.
Karita kehotti minua soittamaan Henrille, joten tein niin. Äskeisen kokemukseni jälkeen mikään ei enää saisi minua nolostumaan. Henri mainitsi minulle miehille suunnitelluista suojista. Hänen mukaansa niillä ongelma pysyy hyvin kurissa.
Olen käyttänyt suojia siitä asti. Ja arvaa mitä? Joskus saatan unohtaa käyttäväni niitä. Harmi, että en voi sanoa unohtavani Katin uutta kania.